Erkinheimot

Kuulumiset

Kesäkuu 2022
Kirjoittanut Reima Erkinheimo (Oresama)
Reima ja Pöyröö, Juhani ja Samppa sekä Kaj ja Vanamo olivat kisamatkalla Lapissa ja kävivät juhannusmaastossa Valokylässä.
Olen kolmekymmentä vuotta elänyt, enkä ole oikeasti ikinä vielä aiemmin ehtinyt nauttimaan Suomen Lapista, en kesällä sen paremmin kuin talvellakaan. Nyt kun meillä oli kisojen välissä aikaa ja olimme veljien kanssa kerrankin kaikki liikenteessä, pääsimme juhannusmaastoon. Minä ratsastin tietenkin Pöyrööllä. Kukaan muu ei halunnut, vaan Juhani ja Kaj menivät vauvojen hevosilla, eli Sampalla ja Vanamolla. Heikot.
Ensimmäinen yllätys oli se sääskien ja muiden itikoiden määrä, voi hyvä Luoja. Kotona Pohjanmaan aakeella laakeella tuulee sen verran koko ajan, ettei meillä kyllä loppujen lopuksi montaa sääskeä ylipäätään edes ole. Vähän pelotti, että mitä se Pöyröö sanoo, kun tällä säällä pitäisi metsään mennä örkkien purtavaksi. Suihkutin sen ja itseni täyteen Effolia, ja yllätyksekseni Pöyröö ei meinannut oikeastaan yhtään mitään. Teki mieli huudella ympäriinsä, että joo, näin kiltti se aina olen, ihan itse olen kouluttanut sen. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt, niin en saanut huudeltua. Sen sijaan ravailin kaikessa rauhassa Juhanin ja Kajn edellä ja tiirailin ympärilleni, josko jostain puskasta nousisi minulle juhannusheila. Ja pelkäsin, että Pöyröö keksii itselleen juhannusheilan, mutta ei se onneksi keksinyt.
Ratsastusretki vei kokolle. Pöyröö ei ole tietenkään ennen nähnyt moista. Ensin se oli sitä mieltä, että se ei moista polttoroviota ja savunpesää lähesty muuten mistään ilmansuunnasta ja polki jalkaa raivoissaan. Vähän sille tuli hätä ja se alkoi hirnua perään, kun Vanamo ja Samppa menivät, mutta itse se ei aukealle tahtonut. Kun aikamme kyttäsimme kokkoa puiden lomasta, Pöyröön pää kuitenkin laski alas ja se suostui varovaisesti ihmisten ilmoille.
Sitten seurasi juhannuksen hienoin hetki. Istuin Pöyröön leveässä selässä veljeni ratsuineen molemmilla puolillani. Katselin tulta ja Pöyröön karvaa, jonka tulenloimotus värjäsi oranssiksi. Siinä oli jotain juhlallista ja kaunista.

Huhtikuu 2022
Kirjoittanut Joonas Erkinheimo (Oresama)
Yli-Härsilän Johannes, tuo Pöyröön kasvattaja ajeli tässä taannoin meilläpäin astutushommissa ja pyörähti siinä sitten samalla meillä kaffilla ja kasvattiaan katsomassa, kun kerran muutenkin ollaan harvakseltaan tekemisissä. Oli se aikamoinen iltapäivä.
"Joo-o", tuumasi Johannes heti aluksi, kun toin Pöyröötä tarhoilta näytille. "En minä ajatellut, että siitä hevosta tulee, mutta niinpä vain tuli. Nyt voi myöntää jo, kun myynnistä on kauan ja palautusoikeuttahan siinä ei ole ollutkaan."
Johanneksen kommentti nauratti nyt jo, ja taputtelin Pöyröön kaulaa kehuessani, miten komea ja taitava siitä on tullut. Ja miten hyvin se on käsiteltävissä. En kuitenkaan malttanut olla vähän torumatta Johannesta.
"Kuule kuinka paljolta me olisimmakaan säästyneet Erkinheimon tallissa, jos olisit viittinyt sanoa, jotta ei tämä ole täyspäinen varsa."
"Sitten sinä et olisi ottanut sitä", Joonas sanoi olkiaan kohauttaen.
"En toren totta", tuhahdin.
"Hyvä sitten, että en sanonut."
"On siinä mulla hevoosmies. Oikeen vanhan aijan puoskari."
Johannes hytkyi naurusta ja syötti Pöyröölle leipää. Hän tuumasi, että tässä kunnossaan Pöyrööhän oli jokaisen siitä maksamani euron arvoinen. Olin siitä samaa mieltä. Vaikka meillä oli kivikkoinen alku, eikä mikään sujunut, onhan meidän Pöyröö nyt toki vertaansa vailla. Ja onhan se varmaankin koko tallin komein mies!
Pöyröö käyttäytyi hienosti tämän omituisen kasvattikatselmuksen ajan, vaikka olikin hölmistynyt, kun pääsi vielä takaisin tarhaan. Yleensähän se haettiin tarhasta vain nukkumaan tai töihin, ja nyt ei tullut ruokaa eikä satulaa. Yhdessä me sen Johanneksen kanssa aitaukseensa veimme ja katselimme hetken, miten se ravasi tovereidensa luokse varmaan juoruilemaan tästä omituisesta talutustapauksestaan.
"Jaaha", Johannes sanoi ja käänsi selkänsä haalle ja Pöyröölle. "Mulla olisi yksi orivarsa myynnissä. Pöyröön puoliveli. Ostakko kolmella tonnilla?"
"En torellakaan osta jos se tuolle on mitään sukua", irvistin Johannekselle, joka nauroi.

Huhtikuu 2021
Kirjoittanut Reima Erkinheimo (Oresama)
Tiedättekö mitä! Sitä, että kyllä minä niin kauheasti rakastan sellaisia hetkiä, kun saa ratsastaa isän eteen jollain hevosella ruusuke sen suitsissa, osoittaa isää sormella ja sanoa kovaan ääneen: "HA!" Sellaisia hetkiä on ruvennut tulemaan nyt Pöyröön kansa.
Olen kouluttanut Pöyrööstä ratsun. Isälle tätä ei sanota, mutta se ei ole ollut helppoa. Eikä se ole ollut kivutonta. Hoksasimme kuitenkin Juhani-veljeni kanssa, että ei Pöyröö ilkeyttään riehu, vaikka usein saakin ihmeellisiä raivareita. Se vain on kova jännittämään uusia asioita ja reagoi sitten saamalla raivokohtauksen. Kun uudet asiat esittelee sille varovaisesti ja hellästi, kyllä silloinkin pieni kohtaus tulee, mutta ei mitenkään vaarallinen. Sitä paitsi kohtaukset lientyvät muutenkin koko ajan. Luulen, että Pöyröö on alkanut pikku hiljaa luottaa minuun ja siihen, ettei sille tapahdu mitään pahaa seurassani, vaikka kokeilemmekin uusia juttuja.
No, koulutusvaihe oli ja meni siis vähän aikaa sitten. Sen jälkeen piti ryhtyä kilpailemaan. Ensimmäisen kisakuun kilpailut olivat ihan kauheita! En saanut edes ratsastettua kokonaista esterataa yhtä ainoata kertaa. Meidät hylättiin kerta toisensa jälkeen, ja yleensä radalta poistumisen takia. Juhani kehotti, että minun pitäisi jo lyödä hanskat tiskiin ja antaa isän myydä Pöyröö vaikka lihoiksi, mutta mitäpä minä moisesta masentelusta. Eihän voitto tunnu miltään, jos ei ensin joudu nähdä vaivaa sen eteen. Olin varma, että kyllä me vielä jonkin sortin sijoituksen saamme. Tosin ajattelin, että kun sen kerran saamme, sitten lopetan siihen!
Sitten koittivat Hiivurin Suomenhevosten kisaviikot! Vuokrasin Hiivurista karsinan Pöyröölle, ja se totuttautui paikkaan rauhassa. Menimme esteitä -- ja pum, pum, pum -- se hyppäsi niin kuin ammattilainen, koska paikka oli tuttu! Seitsemän sijoitusta rikkaampana palasimme kotiin! Yksi oli peräti voitto!
No nyt kun niitä sijoituksia on, enhän minä voi tähän lopettaa. Tauon ajattelen kuitenkin pitää. Tulen hulluksi Pöyröön kanssa. Se on fakta, vaikka sitä ei kyllä isälle tai Juhanille myönnetä. Helle sanotaan, että minä uskon Pöyrööhin kuin kallioon, ja tiedän, että siitä tulee vielä mestari. Ai uskonko oikeasti? No en tietenkään! Mutta jos Pöyrööstä ei tule mestaria, minun uhoamiseni unohtuu. Ja jos sattuukin tulemaan, minä voin osoittaa isää sormella laatuarvostelutilaisuudessa ja sanoa: "HA!"

Helmikuu 2020
Kirjoittanut Joonas Erkinheimo (Oresama)
Kyllä minä Jumalan tähden virheen tein, kun tuon Yli-Härsilän orin vaivoikseni otin! Se on aivan kajahtanut tapaus. Emäntäkin sanoi, että sillä on osuva nimi, kun se on ihan pöyröö. Ai juukelis jos siinä olisi palautusoikeus, niin kyllä lähtisi takaisin niin että lumi vain lentelisi kuljetuskärryn renkaista sen kaasuttaessa hippulat vinkuen hemmettiin täältä ihmisten markilta.
Vaikka tuo hullu ääliö on vasta vieroitettu, eihän sitä käsittele itse hiisikään! Se riuhtoo naarussa kuin mielipuoli, vaikka se Yli-Härsilän valepukki vakuutti, että se on muka totutettu tavallisiin hoitotoimenpiteisiin ja käsittelyyn. Ei tasan ole. Se potkaisi minua polveen, kun yritin sen kavioita siivota, mutta onneksi osui niin hyvin, ettei mennyt polvi nurin päin. Ai että jos se olisi minun polveni murtanut, niin olisi sen juokaleen matka päättynyt siihen paikkaan, vaikka olikin kyllä kallis hevonen.
Vanhimman poikani Juhanin kanssa olemme tässä neuvotelleet, että mitäs nyt tehdään. Kannattaako tuhlata työtunteja ja elinaikaansa tuollaisen kauhean otuksen kouluttamiseen, vai kannattaako koettaa, jos siitä edes tonnin saisi, jos eteenpäin möisi? Juhani on sitä mieltä, että myyntiin vain ja äkkiä. Minä olisin samaa mieltä, mutta kun tulisi niin paljon takkiin, ja sekään ei ole sanottua, että kukaan tuota hullua kävisi tuosta pihasta pois ikinä edes ostamassa. Näitä perusteita kuunnellessaan Juhanikin hymisi myöntyväisesti: ei sitä kukaan halua. Ei varsinkaan, kun olen jo valittanut kaikille isännille, miten mielipuoli se on.
Niin me sitten päätimme, että ei tässä muu auta kuin koittaa koulia tuota otusta. Kun se nyt kasvaisi, niin sen saisi ruunattua, niin ehkä siitä saisi edes turvallisen, jos ei järkevää. Se voisi sitten olla tuossa lepohevosena. Ei tuollaisesta kuitenkaan kilparatsua saa, eikä sitä uskalla lapsenlapsillekaan antaa leikittäväksi, ettei se vain tee heille mitään. Päätettiin, että Juhani valvoo sen koulutusta, koska minä en jaksa sekaantua moisen apinan kanssa tappelemiseen. Reima sen saa varsinaisesti kouluttaa, koska itsepä vinkui ja inisi tässä taannoin, että tahtoisi toimia jonkin vauhdikkaamman hevosen kanssa välillä. No, hyviä uutisia, Reima: tässä juukelin ääliössä on vauhtia niin, että räjähtää.